"Kansainvälinen ilmapiiri ja politiikka voivat vaikuttaa tutkimusten tuloksiin tai ainakin tehtäviin johtopäätöksiin. Katynin metsistä kaivettujen uhrien omaisten oli odotettava noin 50 vuotta ennen kuin maailma oli vamis tunnustamaan tekijöiden kansallisuuden – ja oikeastaan unohtamaan koko asian paria pikku-uutista lukuunottamatta.Bosnian joukkomurhiin pääsyyllisiksi epäillyt ovat joutumassa oikeuden eteen yli kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen.Olemmeko varmoja siitä, että Georgian tapahtumista saadaan luotettava kuva muutamassa viikossa?"
Noihin entisen Jugoslavian tapahtumiin onkin ajankohtaista palata.
Racak ja USA
Kosovon joukkomurhaksi väitetyn Racakin tapahtumien katsotaan toimineen alibina, jota USA tarvitsi Jugoslavian pommittamiseen. USA:n motiivit löytyvät esimerkiksi Tampereen yliopiston dosentti, hallintotieteiden tohtori Jarmo Laineen koostamasta teoksesta Toisenlainen totuus Kosovosta. Hyvä katsaus vähälle huomiolle jääneestä kirjasta löytyy täältä.
Berliner Zeitung kirjoitti vuoden 2000 maaliskuussa, ettei Racakissa ollut kyse joukkomurhasta, eikä sen hallussa olevan suomalaisten tutkijoiden julkistamattomien ruumiinavauspöytäkirjojen 40 eri kopiosta löytynyt todisteita väitteelle, että Racakissa olisi surmattu kyläläisiä serbien toimesta.
Lehti kertoi, että ensimmäiset epäilyt tuolloin Etyjin tarkkailijoiden johtajana toimineen amerikkalaisen William Walkerin suorittamasta Racakin tapahtumien lavastamisesta esittivät ranskalaiset toimittajat Renau Girard Le Figaro-lehdestä ja Christopher Chatelle le Mondesta. He olivat paikalla Racakissa 15.1.1999, eivätkä nähneet siellä mitään joukkomurhaan tai verilöylyyn viittaavaa.
Toimittajat sanoivat heti tunteneensa, ettei kaikki ollut kunnossa, kun Walker 12 tuntia myöhemmin toi paikalle "omat" toimittajansa ja osoitti heille verilöylyn jäljet - ruumiit, jotka itse asiassa olivat Kosovon vapautusarmeijan UCK:n taistelijoita, jotka olivat saaneet surmansa taistelussa Serbian poliisivoimia vastaan.
Myös Kosovossa 1998–2001 toiminut oikeushammaslääkäri, maailmalla hyvin kiistanalainen Helena Ranta oli ollut alun perin tuota mieltä. Berliner Zeitungin mukaan Helena Rannan myöhemmin kertomat asiat poikkeavat suuresti hänen aikaisemmista lausunnoistaan.
Belgradilaisten tiedotusvälineiden kirjoitusten mukaan Ranta oli myös sanonut, että "Naton pommitusten edellä oli selvää, että koko joukko hallituksia oli kiinnostunut Racakin tapauksen sellaisesta versiosta, jonka mukaan vastuu olisi ollut yksinomaan serbipuolella".
- En kuitenkaan voinut tarjota heille sellaista versiota, kerrotaan Rannan sanoneen. Oliko noin?
Hammaslääkäri ja maaliballistiikka
Ranta on myöhemmin pitänyt kiinni serbien syyllisyydestä ja vedonnut aseteknisiin seikkoihin muun muassa TV-dokumentissa, jonka Yle esitti lauantaina 18.2. 2006. Dokumentti on FST:n tuottama.
Siinä Helena Ranta kertoi kameralle ruumiiden löytöpaikalta kerätyistä luodeista ja hylsyistä ja sanoi, että tutkimuksissa on voitu osoittaa Rannan ilmausta käyttäen "sormenjälkien" perusteella muutamien luotien ja hylsyjen kuuluvan yhteen. Ne olisi siis ammuttu väitetyllä tapahtumapaikalla. Tämä kenties sulkisi lavastuksen mahdollisuuden pois ja olisi hyvä todiste serbien syyllisyydestä.
On viitteitä, että ruumiiden löytöpaikalla on myöhemmin ammuttu ainakin muutamia laukauksia. Mutta on yhtä ilmeistä, ettei niitäkään luoteja ja hylsyjä voida yhdistää toisiinsa. Seikka vaikuttaa pelkältä kuriositeetilta ellei se kertoisi siitä, että Ranta ei puhunut jostakin syystä totta ja että Haagin tuomioistuimelle jätetty raportti on virheellinen.
Hammaslääkärin sormenjäljet
Aluksi; jos Ranta tarkoitti ihmisen sormenjälkiä, ei teknisiä kuten ilmeistä, sellaisten löytyminen on tässä yhteydessä mahdotonta.
1. Sormenjäljet katoavat luodista sen kulkiessa piipun läpi. Luoti kuumenee voimakkaasti ja muuttaa muotoaan luodin alkuhalkaisijaa pienemmässä piipussa. Näin jopa sormenpäiden suoloista vaippametalliin mahdollisesti mutta hyvin epätodennäköisesti syntyneet mikroskooppiset syöpymät tuhoutuisivat tunnistamattomiksi.
2. Etenkään ihmisen läpi ammutuissa ja maahan uponneissa luodeissa ei ole jäljellä sormenjälkiä.
3. Sormenjälkiä ei jäisi todennäköisesti edes hylsyyn, sillä patruunapesän ja lukon iskupohjan paine ja hankaus ja kuumuus tekisivät ne tunnistamattomiksi.
4. Luodit ja hylsyt on kerätty tiettävästi 12 kuukautta tapahtumien jälkeen, joten sää olisi tuhonnut jäljet. Se tapahtuu jo viikossa tai alle.
Tekniset sormenjäljet
Teknisenkin "sormenjäljen" löytymisen todennäköisyys on käytännössä olematon. Kaikki kiväärinammuksen komponentit ovat massatuotteita. Myös kokoonpano on koneellista massatuotantoa tarkoituksena tuottaa hyvin samanlaisia ammuksia sadasosamillimetrien suuruisten toleranssien puitteissa. Tutkimuksen lähtökohtakin on siis vaikea.
1. Luodin ja hylsyn samaa kokoonpanoa osoittavien merkkien etsimiseksi voisi olettaa, että luodista ja hylsystä jäisi toisiinsa tunnistettavaa ja yksilöivää vaippametallia. Koska ammukset valmistetaan suurina sarjoina, ei tällä enintään teoreettisella mahdollisuudella olisi mitään todistusvoimaa hylsyjä ja luoteja yhdisteltäessä.
2. Luodin ja hylsynkaulan yhdistävät mahdolliset mikroskooppiset painemerkit, jos niitä on tiedetty tutkiakaan, olisivat hävinneet etenkin hylsyistä ulkoilmassa ja kosteudessa varsin pian. Todennäköisesti ne tuhoutuvat luodista jo sen osuessa maaliinsa.3. Kolmas mahdollisuus olisi etsiä luodin ja hylsyn kiinnityskohdasta, hylsyn kaulan sisäpuolelta luodin kanssa samankaltaisia käytännössä enintään mikroskooppisia naarmuja. Ne voisivat siis olla toistensa peilikuvat hylsyssä ja luodissa.Tämäkin mahdollisuus on täysin teoreettinen, sillä kosketuskohta on alkujaan hyvin sileä, muutaman millimetrin mittainen ja muotoutuu luodissa voimakkaasti uudelleen piipun läpi ammuttaessa. Ammuttuun luotiin ei jää lainkaan yksilöiviä merkkejä hylsystä, vain piipusta, jollaisia ei tutkijoilla ollut edes käytössään.4. Vielä pidemmälle mennen voisi ajatella, jokin tuotantovirhe mahdollistaisi yksilöinnin. Yhteinen merkki luotiin ja hylsynkaulaan voisi syntyä vain luoditusvaiheessa. Mutta koska valmistustoleranssit ovat luokkaa sadasosamillejä, ja jotta syntyisi sellainen merkki, joka voisi säilyä luodissa ammuttunakin, vaadittaisiin jo niin suuri laitehäiriö, vaikka irtosiru luodittimessa, että vaikka se ei pysäyttäisi luoditusta, se tuottaisi patruunoita, jotka eivät mahtuisi aseen patruunapesään ja virhe olisi silminnähtävä. Todennäköisesti patruunat hylättäisiin käytöstä tarkastettaessa, vastaanotettaessa ja viimeistään lipastettaessa.Lisäksi tulee edelleenkin muistaa, että nämä luodit on kaivettu (tai olisivat tulleet kaivetuksi) maasta pitkän ajan kuluttua väitetystä ampumisesta ja olosuhteet (korroosio) sekä osuma olisivat tuhonneet mahdolliset mikroskooppiset naarmut ja muut merkit.5. Mikroskooppiset ruutijäämät sekä luodissa että hylsyissä voi lukea pois. Sotilasaseruudit ovat suurina erinä valmistettavaa bulkkia ja samaa laatua ja jopa erää, voi olla lähes kenellä tahansa missä tahansa.6. Ase itsessään ei jätä mitään yhteisiä merkkejä sekä luotiin että hylsyyn. Piippu ja luoti voidaan liittää yhteen jälkeenpäin. Samoin hylsy ja pesä sekä eräät lukon osat (iskupohja, nallipiikki, ulosvetäjän kynsi). Jotta näiden perusteella luoti ja hylsy voitaisiin yhdistää, tarvittaisiin sillaksi ase. Niitä ei ohjelmaa seuraten löytynyt. Se on hyvin oleellista.7. Hylsyn ja luodin toisiinsa jotenkin yhdistävää elektrolyyttistä korroosiotakin voi pitää erittäin epätodennäköisenä, käytännössä mahdottomana. Hylsyn ja luodin vaippametallit ovat samanarvoisia, eivätkä ne syövytä toisiaan etenkään aseen teräslippaassa (liian) pitkään säilytettyinäkään. Lippaassa säilytettäessä syöpyy ensin lipas ja merkkejä jää lippaan lisäksi vain hylsyyn. Lipastetun ammuksen luoti ei edes kosketa lippaan seinämiä.Lisäksi pahoin syöpyneitä ammuksia tuskin kukaan käyttäisi, eivätkä ne aina laukeaisikaan. Vaikka, ne rikkoisivat aseen hyvin todennäköisesti jo ensilaukauksella.8. Ainoa mahdollisuus edes periaatteessa kytkeä yhteen löytöpaikan ammuksia ja hylsyjä on, että olisi löytynyt samaan harvinaiseen tai siviilikäyttöön tarkoitetun ammuksen luoteja ja hylsyjä tai tavalliset ammukset olisi ammuttu jollakin kohtalaisen yksilöllisellä aseella. On kuitenkin huomattava, että kaikilla osapuolilla oli käytössään samat käsiasetyypit patruunoineen. Tällä perusteella etenkään ilman surma-asetta hylsyjä ja luoteja ei voi liittää yhteen.
Kaikkiaan voi arvioida, että hylsyjen ja luotien samaa alkuperää osoittava tieto voi olla enintäänkin viitteellistä.
Niinpä on käytännössä varmaa, että Haagin tuomioistuimelle jätetyssä raportissa on väärää tietoa mainituilta osin. Sellaista, jota suomalainen Helena Ranta on myöhemmin puolustanut ja jonka nojalla USA:n tekemät pommitukset on myöhemmin oikeutettu.
(Jutun alkuosassa on käytetty lähteenä mm. Suomen Japanin suurlähetystön tuottamaa lehdistökatsausta.)